Jokainen urheilija oppii sietämään epäonnistumisia aikalailla ensimmäisistä harjoituksista alkaen. Pallo ei osu maaliin, tavoiteaika jää saavuttamatta tai kaveri onkin selkeästi sinua parempi. Enemmän olen urallani ehtinyt epäonnistua kuin onnistua. Mutta ihmettelen edelleen, miksi epäonnistuminen tuntuu aina yhtä vaikealta käsitellä?
Päivittäisessä harjoittelussa vastaan tulee jatkuvasti uusia haasteita. Väsymys, stressi sekä muusta arjesta kohdistuva kuorma verottavat myös treeneissä annettavaa panosta. Useimpina päivinä mieli jaksaa taklata isommatkin ongelmat ja pää sietää pieniä heikkouden hetkiä, mutta joskus väsymys näkyy selkeästi treenin tuloksessa. Pieleen mennyt kisastartti tai huonon käännöksen takia pilalle mennyt suoritus tuntuu hetkellisesti pahalle ja valmentajalta saatu kritiikki voi tuntua tavallista raskaammalta. Se, kuinka paljon merkitystä huonoille hetkille antaa, määrittää pitkälti myös niistä selviämiseen vaadittavia prosesseja. Olen huomannut, että epäonnistuminen on helpommin siedettävissä, jos on kaikesta huolimatta tehnyt parhaansa kyseisessä tilanteessa ja hyväksyy sen, että kyseessä sattuu vain olemaan huono päivä.
Itseni kohdalla valmentajan tukevat sanat tai myötätunnon osoitukset eivät aina välttämättä auta, jos samanaikaisesti omassa päässä kaikuu ajatus omasta heikkoudesta. Itsensä liian ankara kritisointi onkin varmastikin paheistani suurin. Harjoituksen mennessä huonosti, on helppo päästää turhautumisesta ja pettymyksestä irti, jos tietää yrittäneensä parhaansa. Välillä väsymyksestä johtuva ärtyneisyys kuitenkin ottaa vallan, mistä johtuen kovaa settiä ei jaksakaan vetää täysillä loppuun asti. Näissä tilanteissa koen suurta epäonnistumisen tunnetta erityisesti henkisellä puolella, jos fyysisten ominaisuuksien puitteissa hyvä harjoitus olisi ollut mahdollinen. Vaivun suhteellisen helposti ja nopeasti pimeälle puolelle, jos ajatukset pyörivät pelkässä treenin tuloksessa enkä muista katsoa harjoitusta osana suurempaa kokonaisuutta ja tavoitetta. Viikon yksittäinen huono treeni tuntuu kaatavan koko maailman ja vuosien tehdyn työn, jos samalla unohtaa huomioida kaikki onnistuneet treenit. Huonojen treenien jälkeen koen vahvaa syyllisyyden tunnetta siitä, etten yrittänyt tarpeeksi ja usein pohdin päässäni syitä, miksi lopetin yrittämästä liian aikaisin, vaikka todellisuudessa kova harjoittelu ei olisi ollut alun alkaenkaan järkevää. Näiden heränneiden tunteiden läpikäynti onkin mielestäni erityisen tärkeää tulevaisuuden kannalta, jotta seuraavan kerran osaa välttää sitä mielentilaa, joka johtaa itsensä syyttelyyn ja ahdistuksen tunteeseen. Itsensä syyllistäminen harvoin auttaa missään asiassa. Olisikin tärkeämpää pohtia syitä harjoituksen tai kilpailusuorituksen epäonnistumiselle sekä suunnitella tulevaa sen sijaan, että märehtii menneessä.
Pyrin itse pääsemään epäonnistumisen aiheuttamista tunteista yli saman päivän tai illan aikana. Riippumatta siitä, onko kyse kansainvälisen kisastartin täydellisestä munaamisesta vai tavallisen harjoituksen suorittamisesta henkisesti puoliteholla, reaktioni on aina sama. Annan itselleni muutaman tunnin aikaa surra omaa heikkoa tulostani sekä siitä aiheutuvaa ahdistusta, jonka jälkeen on aika siirtyä eteenpäin ja katsoa kohti seuraavaa koitosta. Niin sanotun suruvaiheen jälkeen pyrin keskustelemaan tilanteesta heränneistä tunteista joko ystävieni tai valmentajan kanssa. Tapahtuneen ja siitä heränneiden tunteiden jakaminen on auttanut minua näkemään tilanteen ulkopuolisen silmin, ilman suurta tunnelatausta. Tämä edesauttaa huomattavasti epäonnistumisesta yli pääsemistä ja helpottaa henkistä pahaa oloa. Vuosien saatossa näiden tunteiden käsittely ei kuitenkaan ole valitettavasti muuttunut helpommaksi, vaan samojen prosessien kautta joudun niitä edelleen työstämään.
Urheilussa tulee väistämättä niitä päiviä, kun ei jaksa ja kaikki tuntuu olevan vinossa. Tulee myös niitä harjoituksia, kun mikään ei kiinnosta, eikä treenin lopputuloksella ole väliä. Jokainen reagoi epäonnistumisiin omalla tavallaan, mutta punaisena lankana sanoisin olevan itselleen anteeksiantaminen sekä armollinen asenne. Kukaan ei ole kone, joka voi päivästä toiseen puskea kaiken läpi silmiä räpäyttämättä. On ok kokea väsymystä ja kuormitusta, mutta silloin pitää osata tiedostaa niiden vaikutus fyysiseen sekä psyykkiseen suorituskykyyn. Jos harjoitus tuntuu tiettynä päivänä ylitsepääsemättömältä ja jokainen käännös vie lähemmäksi omaa murtumispistettä, on parempi nousta altaasta ylös ja lähteä saunaan. Mennyttä harjoitusta ei voi itsessään korvata, mutta sen voi aina yrittää uusia ja näin ollen ottaa kaikki hyöty irti myöhemmin. Huomenna on aina uusi päivä ja usein hyvät yöunet tekevät näissä asioissa ihmeitä. Edellisen päivän ahdistus tai epäonnistuminen tuntuu kaukaiselta, jos oman asenteen on onnistunut suuntaamaan tulevaan, menneen sijaan.
Jos haluat lukea lisää aiheesta, löysin mielenkiintoisen artikkelin epäonnistumisten käsittelystä, jonka näet osoitteesta https://yle.fi/uutiset/3-10226431
Ollaan toistemme tukena huonoina päivinä ja annetaan itsellemme vähän löysää jos aina ei onnistu ensimmäisellä kerralla!
-Ida
